Epäonnistuminen

close up shot of a trophy

Puhumme useasti voittajista ja saavuttajista, mutta unohdamme joskus puhua pettymyksistä ja epäonnistumisista. Miten ratsastaja suhtautuu epäonnistumiseen saattaa kuitenkin vaikuttaa menestymiseen. Onko parempi olla “hällä väliä, uutta tulee” asenteella, vai pitäisikö ottaa tappio niin raskaasti ettei varmasti toistu? Onko olemassa täydellistä reaktiota epäonnistumisen kohdalla? Ratsastus on yksilöurheilua siinä määrin että toki hevosen kanssa pitää olla tiimi, mutta joukkuetovereita on harvemmin muualla kuin arvokilpailuissa. Onko tämä hyvä asia?

“Voisi sanoa että me Suomalaiset pelkäämme häviämistä, kun pitäisi rakastaaa voittamista.”

Nyt EM jalkapallon jälkeen voisia miettiä, olisiko kuitenkin parempi että ratsastaja – yksilönä – ajattelisi vahvemmin asiaa joukkueena? Jalkapallo joukkueessa on 11 pelaajaa kentällä. Yhden ottelun aikana osa onnistuu ja osa epäonnistuu, mutta joukkueen vahvuus määrittää lopputuloksen. Vaikka joukkue voittaa, voi olla yksilö joka penkitetään seuraavassa ottelussa, tai jopa poistetaan joukkueesta. Jalkapallossa kuitenkin seurataan yleisönä useammin joukkueen menestystä kuin yksilöitä.

Voisiko löytyä tapa, jolla osaisimme ymmärtää, että yksi kilpailu ei määritä olemmeko hyviä vai huonoja ratsastajia, osaisimmeko oppia, että ratsastus on iätön laji, ja vaikka yksi kilpailu, oli sitten tärkeä tai ei, joka menee penkin alle, ei määritä meitä ihmisenä. Osaatko sinä sanoa itsellesi huonon suorituksen jälkeen, “olen hyvä ratsastaja, mutta tämä suoritus oli huono”? On tärkeää ymmärtää ettei suoritus määrittele itseäsi ihmisenä. Olet sama hyvä ihminen!

Entäpä sitten ratsastajat jotka ovat aina 2-5 sijoittuneet, mutta eivät voita? Tasainen suorittaminen hän on hevoselle mitä parhainta kokemusta, mutta antaako se ratsastajalle sitä “wau – olen hyvä” – fiilistä? Useimmiten puhumme vain luokan voittajasta. 

Jääkiekossa tehtiin iso muutos. Ennen vanhaa nuoret lupaavat pelaajat iskettiin vanhempien pelaajien joukkueeseen nostaakseen heidän tasoa. Idean ymmärtää, mutta jos nuori pelaaja ei ikinä saa tuntea olevansa stara, mitä oikeasti omassa ikäryhmässä olisi, saako hän ikinä sen itseluottamuksen mikä huippuurheilussa vaaditaan? Nykyään pelaajia pidetään omassa ikäluokassa paremmin. Jos sovelletaan tämä ratsastukseen. Jos sijoitut 140-luokassa aina 3-9 sijalle, luultavammin voittaisit 120 luokan mennen tullen. Voisitko suoda itsellesi ja hevosellesi pari kilpailua vuodesta jolloin lasket tasoa ja annat sekä itsellesi että ratsullesi sen “wau olen hyvä elämyksen”?

Poni- ja junnuna minua valmensi Lounais-Espoon Ratsastuskoulun Raija Jensen, muistan vieläkin kun hän sanoi minulle ja vanhemmilleni ponien aluemestaruus voiton jälkeen, että ratsastuksessa tulee niin paljon pettymyksiä että onnistumisia pitää aina juhlia. Näin me mentiin kotiin kilpailuista ja syötiin hyvin ja juhlittiin mitalia. Muista sinäkin juhlia saavutuksiasi, ja ole tietoinen koska pyydät itseltäsi ja hevoseltasi enemmän. Ole armollinen itsellesi ja nauti, tämän lajin oppiminen ei lopu koskaan.


Vastaa